Seuraava päivä

Heräsin aamulla aikaisin, kun lapset alkoivat äännellä. Tai en tiedä voiko sanoa, että heräsin, koska en ollut nukkunut. Vaimo ilmeisesti nukkui vielä.

Aamurutiinit saivat olon tuntumaan hetkellisesti hyvältä. Laitoin lapsille aamupalaa ja katsoimme yhdessä lastenohjelmia tv:stä. Keitin kahvia ja yritin saada jotain syötyä, mutta mikään ei oikein maistunut.

Vaimokin heräsi ja tuli aamiaispöytään. Hän tuntui hyvin etäiseltä ja vältteli minua. Yritin avata jonkinlaista dialogia, mutta kaikki tuntui aina kuivuvan kokoon yhden lyhyen vastauksen jälkeen.

Huomasin, että vihki- ja kihlasormus olivat hävinneet vaimon sormesta. Pääni painui taas alas ja aallot kulkivat lävitseni. Eilinen romahduksen tunne palasi minuun. Oli pakko mennä yläkertaan itkemään ja yrittämään koota itseäni.

Lähdin kauppaan hakemaan jotain syötävää lapsille. Matkalla soitin tuttavalleni ja kerroin tilanteestani. Hänellä oli vastaava prosessi myös menossa, tosin huomattavasti pidemmällä: perhe oli jo muuttanut pois ja hän yksin omakotitalossa, joka oli myynnissä. Sovimme, että voin mennä hänen luokseen, jos se tuntuisi järkevältä.


Iltapäivällä oli taas aika keskustella vaimon kanssa. Tällä kertaa siitä, miten toimimme lähitulevaisuudessa ja miten järjestelemme käytännön asiat. Kyselin vielä myös eron syistä ja siitä miksi hän oli päätynyt tähän ratkaisuun. Samat asiat tulivat taas esille:

+ periaatteessa arjessa kaikki on hyvin
+ olen hyvä isä, hyvä ihminen, hyvä aviomies jne.

- olemme liian erilaisia
- meillä ei ole henkistä yhteyttä sillä tasolla kuin pitäisi
- päätös on lopullinen ja siitä ei voi keskustella

Käytännön asioista pääsimme sopuun suhteellisen helposti. Näyttäisi siltä, ettei tarvitse riidellä.


Yritin olla vielä kotona. Leikkiä lasten kanssa ja pyörittää arkea. Vaimon kanssa oleminen ei tuntunut enää luontevalta. Se sai minussa esiin hyvin ristiriitaisia tunteita: Rakkautta, pettymystä, surua, jopa myötätuntoa ja iloa siitä, että toisen elämä muuttuisi onnellisemmaksi. Oma tilanteeni tuntui todella sekavalta, pelottavalta ja ahdistavalta. Sitä pohjaa, jolle olin elämäni rakentanut, ei enää ollut. Oliko minua enää?

Sinä päivänä en enää pystynyt olemaan kotona. Pakkasin tarvittavat tavarat ja menin tuttavani luo yöksi. Lapsia ihmetytti, miksi lähdin taas, kun olin juuri ollut viikon poissa. En osannut heille järkevästi selittää.

Tuli ilta ja yksinäisyys. Tuli taas hätä. Kaipasin lauantai-iltarutiinejamme. Saunomista ja alkuillan luonto-ohjelmaa, jota katsoimme lasten kanssa iltapalaa syödessämme. Minulla ei enää ollut sitä, mikä oli tuottanut minulle onnea, iloa ja turvallisuutta. Olin yksin. Jouluunkaan ei enää ole kuin kaksi viikkoa...