3 päivää sitten se tapahtui. Olin tullut juuri viikon pituiselta työmatkalta ja vaimoni naamasta näki heti kotiovella, että kaikki ei ole kunnossa. Tuliaiset lapsille ja vaimolle, hermostunutta illanviettoa lasten kanssa, iltapala ja lapset nukkumaan. Sitten oli aika keskustella.
"Olen kasvanut tästä suhteesta ulos". Niin se alkoi. Tuntui kuin maailmani murenisi hetkessä ja mitään ei jäisi. Tiesin heti mihin keskustelu johtaisi.
"Olet hyvä mies ja hyvä isä, pidän fyysisestä puolesta kanssasi, mutta..." pitkä hiljaisuus.
"Rakastan sinua vain ystävänä ja se ei riitä minulle" Tässä vaiheessa vatsanpohjasta jo väänsi ja kylmä hiki kirposi otsalleni. Taisivat ensimmäiset kyyneleetkin jo valua poskilleni.
"Meillä ei ole enää henkistä yhteyttä sillä tasolla, kuin haluan"
"En voi olla onnellinen kanssasi"
"Olen rakastunut korviani myöten toiseen mieheen"
"Tämä päätös on lopullinen. Tästä ei ole paluuta"
Keskustelimme asiasta ja totesin hyvin pian, että päätös tosiaan on lopullinen. Lasten parhaaksikin ero vaimon mielestä koituisi, kun heidän ei tarvitse nähdä äitiä jatkuvasti ahdistuneena ja minäkin olisin vielä paljon onnellisempi tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa kuin nyt.
Minusta ei tuntunut samalta. Tunsin vain suunnatonta surua. Ei vihaa ollenkaan. Surua ja pettymystä, mutta samalla hirvittävää rakkautta vaimoani kohtaan. Rakkautta ja tunteen siitä, kuinka se muuttuu minulle saavuttamattomaksi.
Voiko kilttiä miestä, joka on panostanut paljon perheensä hyvinvointiin enempää satuttaa. Minulle sanotaan, että olen ollut hyvä mies jne, mutta se ei silti ollut tarpeeksi. Ei riittänyt, että kävin töissä, sain hyvää palkkaa, vietin aikaani lastemme parissa, kävin kaupassa, siivosin, pesin pyykkiä, laitoin ruokaa, rakastin vaimoani ja olin hänelle uskollinen. Jotain silti olisi vielä kaivattu...
Otin vieraspatjan ja suunnistin alakertaan nukkumaan. Uni ei tullut. Olin väsynyt ja hätä oli hirveä. Paljon kysymyksiä ratkaistavaksi, mutta niihin ei ollut vastauksia tarjolla, vain huonoja vaihtoehtoja. Itsemurha kävi mielessä, mutta onneksi se jäi vain yhdeksi huonoista vaihtoehdoista.
Aamu koitti viimein. En ollut nukkunut yhtään. Olin itkenyt silmäni kipeiksi ja minua heikotti ja huimasi. Tämä ei ollut pahaa unta, vaikka miten sitä toivoin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Lämmin halaus matkaan! voimia päiviisi..kyllä elämä vielä voittaa ja iloa tuo sinullekkin!
Mutta kaikki ajallaan....
Elä ja ole nyt lastesi kautta jos muuten et meinaa jaksaa ymmärtää!
Minä olisin voinut kirjoittaa tuon. Siis kuvailla omia tuntemuksiani eropäivänä juuri samoilla sanoilla kanssasi. Ehkä me miehet ja naiset emme olekaan niin eri planeetoilta kuin mitä välillä tuntuu...
Lähetä kommentti