Olen onnellinen :)
Voiko se olla totta? Voinko tosiaan olla onnellinen?
Olin tänään päivän kotona lasten kanssa. Hän oli muualla.
Tuntui hyvältä, kun sain itse päättää mitä teen ja missä järjestyksessä. Kukaan ei ollut kertomassa mitä pitäisi tehdä. Kukaan ei ahdistunut, vaikka halusin siivota. Kenenkään ei tarvinnut tuntea syyllisyyttä siitä, että pyöritin pyykkikonetta :)
Kotona ei oltu siivottu kahteen viikkoon. Kukapa siellä olisi siivonnut, kun minä olen ollut poissa kuvioista.
Villakoiria juoksenteli joka nurkassa, joten imuroin, mutta en imuroinut makuuhuonetta. Lapsetkin halusivat osallistua. He keräsivät lelujaan lattialta ja huitoivat lattiaharjan kanssa. He jopa kinastelivat siitä, kumman vuoro on olla harjan varressa :)
Lapsilla ei ollut juuri enää puhtaita vaatteita, joten pesin pyykkiä, mutta en pessyt yhtään hänen vaatekappalettaan.
Jääkaappi ammotti lähes tyhjänä, joten kävin lasten kanssa kaupassa, että heillä olisi syötävää ensi viikolla.
Minulla oli hyvä olo. Mikä vapaus minun elämässäni koittaakaan, kun hän on muuttanut pois.
+Minun ei tarvitse miettiä, miksi hän on ahdistunut
+Minun ei tarvitse yrittää hoitaa hänen ahdistustaan
+Minun ei tarvitse turhautua, kun hän jättää vuoteen sijaamatta
+Minun ei tarvitse turhautua, kun hän jättää asiat kesken
+Minun ei tarvitse maksaa vesilaskussa hänen pitkiä peseytymisiään
+Minun ei tarvitse miellyttää häntä
+Minun ei tarvitse palvella häntä
+Minun ei tarvitse olla varuillani
+Minä(kin) voin olla oma itseni :)
Penalle voisin sanoa, että olen sellainen ihminen, joka on aidosti kiinnostunut ymmärtämään ihmisten käytöstä. Minä pidän pohtimisesta. Osa minun työtäni esimiehenä on miettiä, miten eri henkilökemiat sopivat yhteen. Miten jaan työtehtäviä, millaista palautetta annan jne. Olen opiskellut hiukan psykologiaa ja se on minusta hyvin kiinnostavaa.
Nämä kysymykset, joita kirjoittelen tänne ovat lähinnä itseäni varten. En usko löytäväni valmiita vastauksia näin monitahoiseen asiaan mistään, enkä luule, että yksiselitteisiä vastauksia on edes olemassa. Kirjoittaminen on minulle omien ajatusteni selvittämistä. Asioita joutuu miettimään syvemmin, kun ne kirjoittaa sanoiksi.
Minä en ole menettänyt uskoani naisiin. Tiedän, että pystyn elämään jatkossa parisuhteessa, jos haluan. Pystyn siihen, kun olen tiedostanut, mitä haluan parisuhteeltani. Se minulle on valjennut, että en halua takaisin entiseen parisuhteeseeni.
Minusta tuntuu, että minulla ei ole mikään kiire solmia uutta parisuhdetta. Pärjään ihan hyvin itsekseni. En tarvitse kodin- enkä lastenhoitajaa. Läheisyyttä ja naisen kosketusta tulen varmasti kaipaamaan, mutta katsotaan jos sen puutteen saisi jotenkin ratkaistua ;)
Lisäksi minulla on aina ollut hyvä itseluottamus ja vahva usko omiin mielipiteisiini ja näkemyksiini. Kuuntelen mielelläni toisten mielipiteitä asioissa, mutta minulle pitää esittää vahvat perustelut ennen kuin muutan omaa näkemystäni. Osaan ajatella omilla aivoillani.
Julialle sanoisin, että olin aika puolustuskyvytön, kun ero minulle ilmoitettiin. Olin ollut viikon reissussa ja jo valmiiksi väsynyt. Viikonloppuna en saanut käytännössä nukuttua yhtään. Viikonlopun aikana asia ei keskustelemalla edennyt yhtään ja maanantaina hän jo haki eroa ja nimenmuutosta. Raivoaminen ei olisi auttanut mitään, koska hän oli jo tehnyt lopullisen päätöksensä aiemmin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hienoa! Tuo tuossa (tässä) yksin olemisessa onkin parasta, että saa tehdä asiat juuri siinä järjestyksessä kuin haluaa! Ihon ikävä todellakin tulee sua vaivaamaan, mutta uskon, että saat lohduttajia...;) Tsemppiä!
Osaatpa hienosti käsitellä vaikeaa tilannettasi! En voi kuin ihailla.
Tekstistäsi huomaa, että olet lukenut psykologiaa ja varmaan erokirjallisuuttakin, itseanalyysisi on niin osuvaa.
Itsellä on takana 2 avioeroa ja 1 avoero (suhteiden kesto yhteensä noin 20 vuotta), joten onpahan tässä tullut taaperrettua.
Samoin kuin sinä, olen nyt sinkkuaikana myös nauttinut siitä, että kukaan ei määräile kodin pikkuasioissa, eikä tarvitse elää kenenkään mielialojen mukaan. Liian kiltti minäkin, en ole osannut pitää puoliani.
Läheisyyden kaipuu on ollut iso ongelma. Nyt viimeisimmästä erostani on kulunut kohta 2 vuotta, ja muutamia tilapäisiä suhteita on ollut, mutta ei ketään henkisesti läheistä.
Toivotan sinulle jaksamista! Fiiliksissäsi tulee notkoja ja nousuja, mutta jokainen notko on aiempia helpompi. Tsemppiä.
Kuulostaa hienolta! Suorastaan ihanan kuuloinen lista. Tunnistan tuon vapauden tunteen ensimmäisen liittoni päättymisen jälkeen. Istuin ensimmäisenä täysin vapaana iltana sohvalla, ja tajusin, että saan istua siinä vaikka kaksi päivää ilman että joku tulee sanomaan, että minun pitäisi a) katsoa teeveetä b) lakata katsomasta c) vaihtaa kanavaa d) lopettaa kirjan lukeminen e) olla hiljaa f) puhua edes jotakin ... jne. Voi mikä ihana tunne se oli!
Kaikkea hyvää eteenpäinkin! Olin muuten saman ikäinen kuin sinä erotessani, ja elämä on ollut sen jälkeen ainoastaan vain parempaa.
Miten voi ahdistua siitä että vuoteen jättää sijaamatta? Onko sijaaminen jonkinlainen velvollisuus? Eikö sinun kannattaisi sijata toisenkin vuode jos sijaamattomuus häiritsee ainoastaan sinua?
Tämä vain heittona, muuten tsemppiä!
Lähetä kommentti